Minä olen sateisten sunnuntaittesi lapsi.
Seurasin ajan ryömivän
katon yli
kuin haavoitettu kärpänen.
Päivä kestäisi ikuisesti,
tehden leivästä oksennuspalloja,
odottaen paljaan puun
oksan liikahtavan.
Hiljaisuus syvenisi,
taivas tummenisi,
isoäidin kutoessa
mustalankaisen pallon kanssa.
Tiedän taivaan olevan sellainen.
Ikuisuuden luokkahuoneissa,
enkelit istuvat kuin tylsistyneet lapset
päät painuneina.
--
(Käännös: Esa Mäkijärvi. Alkuperäinen runo julkaistu The New Yorker -lehdessä 10.12.2007, luettavissa täällä).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti