Historia

Kuljen pitkin entisen maailman pitkää hopeajuovaista viivaa
jonka päälle historia on kirjoitettu
Haistan ojentuvaa ruusua.
Valvon.
Nykyisyys vetää entisen päälle kultaista viivaansa,
yrittää peittää
sen mikä ei ole peitettävissä.
Nukahdan.
Annan kynäni pudota, en anna sen enää kirjoittaa.

Rakastavaiset

(E.K.:lle)

Sinulla on kaikki.
Minulla on sinut.
Sinulla on minut.
Meillä on toisemme.
Sinä olet minä.
Minä olen sinä.
Sinulla on valo.
Sinulla on minut.
Minulla on pimeys.
Minulla on sinut.
Me olemme.
Tämä tila on pysyvä.
Tämä tila on hetkellinen.
Tämä tila on aina.
Me elämme.
Me kuolemme.
Me olemme aikaa.
Me olemme ajattomia.
Me olemme rakastavaisia.
Minulla on ääni.
Minulla on liike.
Iloitsen.
Sinulla on ääni.
Sinulla on liike.
Iloitse äänestäsi.
Iloitse liikkeestäsi.
Tee niin kun vielä pystyt.

Törmällä

Joki,
sinä et suostu jäätymään
vaikka aika vaatisi.

Aluksi
täytät itsesi
kullalla ja kimalluksella.

Ne sekoittuvat vedessä.

Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus
virtaa sinua kohti, sinussa, sinusta pois.

Kulta huuhtoutuu.

Omaisuus kimaltelee pinnassasi
ja toinen on haudattu pohjalle.

Anna minun kerätä sitä silmilläni
ja sukeltaa pohjaan.

Anna minun katsella valumistasi
tyhjäksi, täyttymistäsi.

Anna minun katsoa sinua silmiin,
nähdä.

Hiljaisuuden jälkeen

Vaikenemisesta ei ole mitään hyötyä:
avaa suusi ja puhua pulputa.

Hiljaisuus

Päivistä jotka pysyin vaiti on tullut vuosia,
sanat kirjeitä jotka eivät ole tulleet perille.

Näen sinut

(Leevi Lehdon runoa mukaillen)

Näen sinut
kesäisillä kaduilla
terasseilla
puistoissa
lammissa
lämpimissä
ilmassa jota voi lukea
näen sinut
katulampuissa
suljetuilla kaduilla
terasseilla
puistoissa
lammissa
viilenevissä
väräjävässä
ilmassa jota voi vielä lukea
näen sinut
vain hetken.

Labyrintti

Kirja on labyrintti:
lauseet seiniä, sivut maata, lukijan silmät taivas.

Labyrinttiin pitää kirjoittaa reikiä
että nekin jotka eivät halua astua sisään
(eksyä ja löytää)
näkevät sisimpään.

Cut-up 89

Tulevaisuus
kaikki on todellista
ja epätodellista
avaruus
mystinen planeettamuodostelma
Solaris
meri
organismi
elävä aine
jättiläisen aivot
tietoisuus
arvoitus
ääretön maailmankaikkeus
mennyt
ja tuleva
elämä
ja kuolema
kietoutuneet toisiinsa
kodit
ja rakkaimmat kaukana maassa
heidän mielikuvansa
ja muistonsa
ääretön mielemme.

Kukinto

Puutarhan hierarkiaan
ei saada muutosta
kukat
kasvit
ja puut
ovat sisältä ja ulkoa
erilaisia
samanlaisia
ne eivät torju kenenkään kosketusta
eivät antaudu kenellekään
jokaisessa meissä on keskus
universumin
maapallon
jonkin suuren
vähäisemmän
kukinto.

Cut-up 75

Vesi oli tyyni kuin peili,
sukelsin peilin sisään,
aloitin pelin.
Unennäkijät tulivat.
Ne olivat järven yllä lentäviä lintuja.
Ne näkivät veden alle.
Odotin loitolla,
viileässä järvessä.
Järvet nielaistiin yksi kerrallaan,
peilit,
niin ettei yhtäkään jäänyt.
Unennäkijät lähtivät.
Linnut heräsivät ja pudottivat laulunsa
aamun niitylle.
Peli loppui,
peilit särkyivät,
iloiset ja hauraat.

Näyttäytyminen

Kaikki alkaa alusta ties kuinka monennen kerran.

Runoilija saa käskyn,
vapauttaa itsensä kahleista, riisuu sandaalinsa
ja hakee jalansijaa.

Kirjoittaminen on joka kerta aloitettava tyhjästä.

Laulujen laulu

Ottakoon hän minut, lihaverhon takaa
herkempää en tule koskaan kokemaan
ihana on libidosi tuoksu!
Sinun nimesi, voitaisiin yhdistää libidoksi,
siksi neidot sinua rakastavat

Ota minua kädestä, juostaan lihaverhon taakse!

Miksi ujostelemme intohimoamme? kerro, sinä katujen kasvatti
joka joudut suojaamaan kasvosi ihmeiden pidolta.

Sinä jolla on rohkeus rikkoa, tee niin kuin on tähdet neuvoneet,

ohjaudu kaduista sivuun ja etsi tehtäväsi.

Miten kaunis oletkaan, kun olet poissa!
Miten neuvoton olenkaan, kun olet siinä!

Kuin silmämunanpuristajan eteerisyys
olet katseessani kiinni, sinä avaruuden pyöristämä hulluus

Lahjasi, ne ohjataan neuvoista tekoihin, ja lupaukset, ne tehdään lapsille
Miten kaunis oletkaan, kalleimpani, kuinka rikas voinkaan olla, tietämättäni

Olet heijastus peloistani, setripuu peilinä

Maailma on täynnä vaaroja

Maailma on täynnä vaaroja.
Jokaisen kulman takana on vanhan elokuvan murhaaja
mustavalkoisissa ajatuksissaan,
revolveri valmiina.
Hänellä on tylsää kuin taksikuskilla
joka odottaa asiakkaita,
hän on nukahtamaisillaan.
Maailma ei ole tasapainossa.
Epätasapaino on kauheaa,
kuin istuisi keinulaudalla
jonka toisessa päässä ei istu kukaan.
Kanssasi ei leiki
kuviteltu murhaaja
mustavalkoisissa ajatuksissaan,
missään ei ole taksia jonka ottaisi,
kaikki ovat nukkumassa.
Joku sanoo
että ajatteleminen on vaarallista,
mutta tekeminen vasta vaarallista onkin,
saattaa joutua sivuraiteelle,
vääriin paikkoihin,
vaarallisen maailman pimeisiin puistoihin.
Junasi ohittaa aseman pysähtymättä
mutta aina tulee seuraava.
Niin lukee aikataulussa.

Elämä on harhaa

Elämä on harhaa.
Nämäkin päivät toistuvat samanlaisina,
kuolleet katsovat pilvien läpi ja laulavat:
O voi che siete in piccioletta barca,
desiderosi d’ascoltar, seguiti
dietro al mio legno che cantando varca,
tornate a riveder li vostri liti:
non vi mettete in pelago, ché forse,
perdendo me, rimarreste smarriti.
Ja elävät, he eivät osaa lukea.

Pölyiset, muistiin puetut mustavaaleat naiset

En kadu mitään, edes hetkeä jolloin lankesin. Risteytin päivänvalon, risteytin ajan paloiksi jota aloin tarkastella hänen ja hänen huuliltansa, niin, vasta lopulta sen tein. Risteytin syntymän ja rakensin kategorian sen lopetukselle. Taivuttelin suostumukseni, oletuksesta.

Yölampun valossa kuuntelin Judy Collinsia ja keskeytit, keskeytit, keskeydyin. Aloimme taivastella maata jonka rakoihin tekomme ulottuivat kiveksi ja riistaksi, ne ulottuivat kauemmaksi, ehkä pian historiaksi. Katsoin kun prinsessa Annie kukistui, kuningatar Elisabethin kunnian puolesta, totesin meidät ulkopuoliseksi.

Herrasmies pyysi sinut, sinut kiertämään kaupunkien kahviloita, minä viimeistelin veistosta joka tulisi puhuttelemaan vaimoja. Veistoksessa on pronssia ja se säteilee, eikä ihmisen nuoruutta ole olemassa, siihen on varastettu hymyjä, aurinkoon sovitettuja häntiä jotka riistäytyvät, niin kuin suojaväri.

Pölyiset, muistiin puetut mustavaaleat naiset, niin uskallan teitä kutsua. En kadu mitään, edes hetkeä jolloin lankesin ja keräsin historiani. Ei riitä että muistaa tai kirjoittaa, on myös koettava sen kartta. Ei riitä että mainitsee historian, se on erotettava utopiasta ja ripoteltava entropiankierroiksi.

Ja sinun äänesi, sinun sinun sinun, sen värit ovat koettelevat joskin hirmumyrskyisen kääntelehtivät. Sinun äänesi on luotirivi. Vaikka näin sinut kaukaa, sinut ja varjosi, en voinut väistää. Neitsythuoneisiin kadonneet arkikapineiden sulat, koneisiin kajonneet äänet, ja pölyiset, muistiin mustavaaleat naiset, ovat piirongin päällä muistuttamasta ikävästä, vallankumouksen tapaisesta.

Olemme Euroopassa, jokaisessa rakkauden valtiossa. Toimittamassa tehtävää, joka ei salli minkään teon täyttyä. Sydän vaan, vakaa, alkaa täyttyä, himoista ja kuivista askelista jotka tahtovat vain koskettaa. Jokainen rakkauden täyttämä valtimo, liikahtaa kulttuurin tukahduttamista liikkeistä.

Padam madam, minä saavun luoksesi niin kuin isännän silmäpari. Pomeranssin tuoksu hiuksissasi jatkaa unta joka ei kosketa, kertaakaan ei yritä, kertaakaan ei tuomitse. Minä näen iltapihan jäätikössä väkeä. Väkeä joka ei havahdu tapahtumiin eikä hautaudu sen horisonttiin. Horisontti joka on pyhä, ei taivu pimeydelle niin kuin naranja ácida, naranja agria.

Eilen, se on hyväksyttävä laki mutta tämän päivän laji, kosketus joka hakee vielä sivistystä. Sivistystä joka tuskin mitään tahtoo pelätä niin kuin jokaista voittajaa.

Me, sinä ja minä, jos tahdot yhtäläisyysmerkin. Me synnymme hedelmistä, sen ainoasta jälkeläisestä, välttämättömyydestä joka ei pidätä. Rouva on hyvä ja vastaanottaa jokaisen hienovaraisen kohteliaisuuden jonka on unohtanut kuunnella. Me, sinä ja minä, jos kiistät yhtäläisyysmerkin, ota tämä reunasi jossa kasvat.

Neitsytkuningas (John Ashbery)

He tietävät niin paljon enemmän, ja niin paljon vähemmän,
”viattomia yksityiskohtia” ja muuta. Oli aika
vastustaa tai tukkia turpansa. Vaha-animaatio on niin ohi,
kuningas ajatteli. Vesivärivirus
vei kymmeniä sivupoluille.

Jokin kertoo minulle että luet tätä junassa
joka kompuroi läpi Georgian maaseudun, pyyhkien unta
silmistäsi kun konduktööri menee vaunun läpi
kantaen sämpylää. Muutamme tänään,
tänään sohvalla.


--

(Käännös: Esa Mäkijärvi. Alkuperäinen runo julkaistu The New Yorker -lehdessä 29.9.2008, luettavissa täällä).

Tylsyydelle (Charles Simic)

Minä olen sateisten sunnuntaittesi lapsi.
Seurasin ajan ryömivän
katon yli
kuin haavoitettu kärpänen.

Päivä kestäisi ikuisesti,
tehden leivästä oksennuspalloja,
odottaen paljaan puun
oksan liikahtavan.

Hiljaisuus syvenisi,
taivas tummenisi,
isoäidin kutoessa
mustalankaisen pallon kanssa.

Tiedän taivaan olevan sellainen.
Ikuisuuden luokkahuoneissa,
enkelit istuvat kuin tylsistyneet lapset
päät painuneina.

--

(Käännös: Esa Mäkijärvi. Alkuperäinen runo julkaistu The New Yorker -lehdessä 10.12.2007, luettavissa täällä).

Lentämisestä

Pilvien kaupunki ei ole parempi kuin omamme:
siinä aineettomuudessa, abstraktissa valkoisuudessa
on mahdotonta tuntea olonsa kotoisaksi.

Toisto

Avaan kirjan sattumanvaraisesti jostain kohdasta,
sitten toisesta.
Luen sanan sieltä,
toisen täältä.
Tästä minä pidän:
toistosta jonka veroista ei ole koko maailmassa.
Avaan kirjan sattumanvaraisesti jostain kohdasta,
sitten toisesta.
Luen sanan sieltä,
toisen täältä.
Tästä minä pidän:
toistosta jonka veroista ei ole koko maailmassa.
Tästä minä pidän:
että on järjestelmiä,
ettei mikään ole sattumanvaraista.
Ja sittenkin…
Lehteilen kirjaa.
Luen sanan sieltä,
toisen täältä.
Tästä minä pidän:
toistosta jonka veroista ei ole koko maailmassa.
Suljen kirjan sattumanvaraisena hetkenä,
ja annan sen pudota käsistäni,
laskeutua.
Se putoaa jalalleni,
jalkaan sattuu.
Tästä minä pidän:
että on järjestelmiä,
ettei mikään ole täysin sattumanvaraista.
Että kirjan pudottaminenkin on
valmiiksi ajateltu.
Ajattelun veroista ei ole koko maailmassa.
Näistä minä pidän.