Elämä on harhaa

Elämä on harhaa.
Nämäkin päivät toistuvat samanlaisina,
kuolleet katsovat pilvien läpi ja laulavat:
O voi che siete in piccioletta barca,
desiderosi d’ascoltar, seguiti
dietro al mio legno che cantando varca,
tornate a riveder li vostri liti:
non vi mettete in pelago, ché forse,
perdendo me, rimarreste smarriti.
Ja elävät, he eivät osaa lukea.

Pölyiset, muistiin puetut mustavaaleat naiset

En kadu mitään, edes hetkeä jolloin lankesin. Risteytin päivänvalon, risteytin ajan paloiksi jota aloin tarkastella hänen ja hänen huuliltansa, niin, vasta lopulta sen tein. Risteytin syntymän ja rakensin kategorian sen lopetukselle. Taivuttelin suostumukseni, oletuksesta.

Yölampun valossa kuuntelin Judy Collinsia ja keskeytit, keskeytit, keskeydyin. Aloimme taivastella maata jonka rakoihin tekomme ulottuivat kiveksi ja riistaksi, ne ulottuivat kauemmaksi, ehkä pian historiaksi. Katsoin kun prinsessa Annie kukistui, kuningatar Elisabethin kunnian puolesta, totesin meidät ulkopuoliseksi.

Herrasmies pyysi sinut, sinut kiertämään kaupunkien kahviloita, minä viimeistelin veistosta joka tulisi puhuttelemaan vaimoja. Veistoksessa on pronssia ja se säteilee, eikä ihmisen nuoruutta ole olemassa, siihen on varastettu hymyjä, aurinkoon sovitettuja häntiä jotka riistäytyvät, niin kuin suojaväri.

Pölyiset, muistiin puetut mustavaaleat naiset, niin uskallan teitä kutsua. En kadu mitään, edes hetkeä jolloin lankesin ja keräsin historiani. Ei riitä että muistaa tai kirjoittaa, on myös koettava sen kartta. Ei riitä että mainitsee historian, se on erotettava utopiasta ja ripoteltava entropiankierroiksi.

Ja sinun äänesi, sinun sinun sinun, sen värit ovat koettelevat joskin hirmumyrskyisen kääntelehtivät. Sinun äänesi on luotirivi. Vaikka näin sinut kaukaa, sinut ja varjosi, en voinut väistää. Neitsythuoneisiin kadonneet arkikapineiden sulat, koneisiin kajonneet äänet, ja pölyiset, muistiin mustavaaleat naiset, ovat piirongin päällä muistuttamasta ikävästä, vallankumouksen tapaisesta.

Olemme Euroopassa, jokaisessa rakkauden valtiossa. Toimittamassa tehtävää, joka ei salli minkään teon täyttyä. Sydän vaan, vakaa, alkaa täyttyä, himoista ja kuivista askelista jotka tahtovat vain koskettaa. Jokainen rakkauden täyttämä valtimo, liikahtaa kulttuurin tukahduttamista liikkeistä.

Padam madam, minä saavun luoksesi niin kuin isännän silmäpari. Pomeranssin tuoksu hiuksissasi jatkaa unta joka ei kosketa, kertaakaan ei yritä, kertaakaan ei tuomitse. Minä näen iltapihan jäätikössä väkeä. Väkeä joka ei havahdu tapahtumiin eikä hautaudu sen horisonttiin. Horisontti joka on pyhä, ei taivu pimeydelle niin kuin naranja ácida, naranja agria.

Eilen, se on hyväksyttävä laki mutta tämän päivän laji, kosketus joka hakee vielä sivistystä. Sivistystä joka tuskin mitään tahtoo pelätä niin kuin jokaista voittajaa.

Me, sinä ja minä, jos tahdot yhtäläisyysmerkin. Me synnymme hedelmistä, sen ainoasta jälkeläisestä, välttämättömyydestä joka ei pidätä. Rouva on hyvä ja vastaanottaa jokaisen hienovaraisen kohteliaisuuden jonka on unohtanut kuunnella. Me, sinä ja minä, jos kiistät yhtäläisyysmerkin, ota tämä reunasi jossa kasvat.

Neitsytkuningas (John Ashbery)

He tietävät niin paljon enemmän, ja niin paljon vähemmän,
”viattomia yksityiskohtia” ja muuta. Oli aika
vastustaa tai tukkia turpansa. Vaha-animaatio on niin ohi,
kuningas ajatteli. Vesivärivirus
vei kymmeniä sivupoluille.

Jokin kertoo minulle että luet tätä junassa
joka kompuroi läpi Georgian maaseudun, pyyhkien unta
silmistäsi kun konduktööri menee vaunun läpi
kantaen sämpylää. Muutamme tänään,
tänään sohvalla.


--

(Käännös: Esa Mäkijärvi. Alkuperäinen runo julkaistu The New Yorker -lehdessä 29.9.2008, luettavissa täällä).

Tylsyydelle (Charles Simic)

Minä olen sateisten sunnuntaittesi lapsi.
Seurasin ajan ryömivän
katon yli
kuin haavoitettu kärpänen.

Päivä kestäisi ikuisesti,
tehden leivästä oksennuspalloja,
odottaen paljaan puun
oksan liikahtavan.

Hiljaisuus syvenisi,
taivas tummenisi,
isoäidin kutoessa
mustalankaisen pallon kanssa.

Tiedän taivaan olevan sellainen.
Ikuisuuden luokkahuoneissa,
enkelit istuvat kuin tylsistyneet lapset
päät painuneina.

--

(Käännös: Esa Mäkijärvi. Alkuperäinen runo julkaistu The New Yorker -lehdessä 10.12.2007, luettavissa täällä).

Lentämisestä

Pilvien kaupunki ei ole parempi kuin omamme:
siinä aineettomuudessa, abstraktissa valkoisuudessa
on mahdotonta tuntea olonsa kotoisaksi.

Toisto

Avaan kirjan sattumanvaraisesti jostain kohdasta,
sitten toisesta.
Luen sanan sieltä,
toisen täältä.
Tästä minä pidän:
toistosta jonka veroista ei ole koko maailmassa.
Avaan kirjan sattumanvaraisesti jostain kohdasta,
sitten toisesta.
Luen sanan sieltä,
toisen täältä.
Tästä minä pidän:
toistosta jonka veroista ei ole koko maailmassa.
Tästä minä pidän:
että on järjestelmiä,
ettei mikään ole sattumanvaraista.
Ja sittenkin…
Lehteilen kirjaa.
Luen sanan sieltä,
toisen täältä.
Tästä minä pidän:
toistosta jonka veroista ei ole koko maailmassa.
Suljen kirjan sattumanvaraisena hetkenä,
ja annan sen pudota käsistäni,
laskeutua.
Se putoaa jalalleni,
jalkaan sattuu.
Tästä minä pidän:
että on järjestelmiä,
ettei mikään ole täysin sattumanvaraista.
Että kirjan pudottaminenkin on
valmiiksi ajateltu.
Ajattelun veroista ei ole koko maailmassa.
Näistä minä pidän.

Cut-up 46

En halua runoja kahdelta vuosituhannelta
en kuutta yhteistyönä tehtyä kuvarunoa
en kolmea Short Movies -kirjaan pohjautuvaa flash-animaatiota
en kuuden kokeellisen videoteoksen sarjaa
en kahta kitkelmaa kekoelmasta aDIEuXit
en kolmea muunnelmaa David-Baptiste Chirotin kuvarunosta
en kuuden kuvarunon sarjaa
en kuuden kuvarunon valikoimaa
en itseäni Nokturnon lavalla lukemassa Yökiipijä-kokoelmaa
en kuutta Pirunkirstu-teokseen lisättyä runoa
en valikoimaa uusia kuvarunoja
en viittä yhteistyönä tehtyä kuvarunoa
en viittä kuvarunoa kokoelmasta Pilkkuja ja pisaroita
en runokirja-arvioita osoitteessa kirjat.nokturno.org
en viiden runon sarjaa
enkä todellakaan tiibetiläisen rukousmyllyn ideaan pohjautuvaa
vuorovaikutteista runoa.

Rihmasto.net

Olen uusi rihmasto.netin runoilija, helvetin hienoa.

http://www.rihmasto.net/lyriikka/tuukka_terho.html

Tämä on turhuuden jumalan näkymätöntä työtä!
onnettomat joutuvat seisomaan varpaillaan kuin työkseen
illat menee siinä kun pidätetään hengitystä