En kadu mitään, edes hetkeä jolloin lankesin. Risteytin päivänvalon, risteytin ajan paloiksi jota aloin tarkastella hänen ja hänen huuliltansa, niin, vasta lopulta sen tein. Risteytin syntymän ja rakensin kategorian sen lopetukselle. Taivuttelin suostumukseni, oletuksesta.
Yölampun valossa kuuntelin Judy Collinsia ja keskeytit, keskeytit, keskeydyin. Aloimme taivastella maata jonka rakoihin tekomme ulottuivat kiveksi ja riistaksi, ne ulottuivat kauemmaksi, ehkä pian historiaksi. Katsoin kun prinsessa Annie kukistui, kuningatar Elisabethin kunnian puolesta, totesin meidät ulkopuoliseksi.
Herrasmies pyysi sinut, sinut kiertämään kaupunkien kahviloita, minä viimeistelin veistosta joka tulisi puhuttelemaan vaimoja. Veistoksessa on pronssia ja se säteilee, eikä ihmisen nuoruutta ole olemassa, siihen on varastettu hymyjä, aurinkoon sovitettuja häntiä jotka riistäytyvät, niin kuin suojaväri.
Pölyiset, muistiin puetut mustavaaleat naiset, niin uskallan teitä kutsua. En kadu mitään, edes hetkeä jolloin lankesin ja keräsin historiani. Ei riitä että muistaa tai kirjoittaa, on myös koettava sen kartta. Ei riitä että mainitsee historian, se on erotettava utopiasta ja ripoteltava entropiankierroiksi.
Ja sinun äänesi, sinun sinun sinun, sen värit ovat koettelevat joskin hirmumyrskyisen kääntelehtivät. Sinun äänesi on luotirivi. Vaikka näin sinut kaukaa, sinut ja varjosi, en voinut väistää. Neitsythuoneisiin kadonneet arkikapineiden sulat, koneisiin kajonneet äänet, ja pölyiset, muistiin mustavaaleat naiset, ovat piirongin päällä muistuttamasta ikävästä, vallankumouksen tapaisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti