Menen Wiroon paetakseni
maanantaityötä, vapisevaa kalkkunaa
joka aamulla odottaa.
Se on tehnyt sotkua viikonlopun aikana
märän lätäkön pinnan ja murusia,
ja ovella kynnyksen päällä on tahra.
Kun Wiron-matkani kestää, muuttuu
tahra liaksi ja alkaa sameta
kuin anisjuoma ja vesi.
Lintu on tehnyt nokkakoloja rapukon nurkkaan,
tuulenpesiä tyhjälle käytävälle
ja pesuharjan tyviin on se istuttanut
tomun siemenkotia.
Harjaan tomua iltaisin kyynelet silmissä
ja Wiroon olen jättänyt rahapussin verran aikaa
ja tuona aikana työssään on mellastanut kalpea kalkkuna
jonka nokasta aukeaa kaikkea sitä, mitä
tyhjissä porrasrapuissa tapahtuu öisin ja viikonloppuisin
hieno pöly laskeutuu alas tasanteille ja kaiteille
hitaasti ja näkymättömästi kuin ydinsade.
Wiron matkaliput hehkuvat taskussani
ja aika ajoin vilkaisen niitä
2 kommenttia:
Hieno runo! Kalpean kalkkunan kohtaaminen on lähes poikkeuksetta epämiellyttävää. Tätä oli kuitenkin miellyttävää lukea.
Pidän mielikuvista, jotka hehkuvat tästä runosta.. "kalkkunasta" "ydinsateesta", jotenkin kirpputorimaisia sanoja, jotka ikäänkuin yllättävät, tiedätkös?
Lähetä kommentti