On onni, että tulit katsomaan minua nyt, sillä. Sanasta tulee laki, laista tottumus. Tottumuksesta kasvaa tomu, tomu joka siivilöi meidät yhteen ja erikseen. Erikseen on vaikea selvitä, on vain laiska tottumus, sisään, ulos, maali. Maali, niin kuin rantaveden vieressä, rakkauden kunnostus. On onni että tulit katsomaan minua nyt, sillä.
Kaikki mitä sisällöstä on sanottavaa, jää vähäiseksi sinfoniaksi, enkä minä siitä kirjoita, koskaan. Sanon, vapaudu vedelle. Sanot, vapaudu vierelle. Sanomme, tarkoitukseton on se hetki joka epäröi. Tarkoitukseton on se minuutti joka karkaa tunniksi, vuorokaudeksi, vuodeksi ja edelleen minuutiksi. Kaikki kestää vain hetken, ja hetki mitataan siitä hetkestä, kun jalka alkaa ylittää rohkeuden mitat. Kaikki, kestää vain hetken.
Epäilen aurinkoa, että valaiseeko tarpeeksi. Näen sisään, mutta tieni ulos on sammaltamista. Näen sisääni, mutta ulkona ei paista kenenkään valkeus. Näen valkeutta, mutta siihen sekoittuu mustaa.
Me puhumme tarinasta, niin kuin se olisi aina omamme, käsittämätöntä! Ei. Huutomerkintä silpoo jokaisen puheemme niin kuin valokuva saisi omansa vain yhdestä ajatuksesta. Ei. Juhlateltta tuhoutuu muutamassa minuutissa, ja vain muutama, ehtii minuutissa anarkian ulkopuolelle.
Iho on kaikki, tutustumme siihen. Yksitellen jokainen kirjoittaa tarttumapinnan itseensä, ja vain itseensä. Siinä kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti