maanantai 4. heinäkuuta 2011

Toivo

Olin rakastumaisillani. Ilma huoneessa sai hetken vaihtua, saostua. Olit lähtenyt ja katsoit vielä ainakin kerran taaksesi. Siirsin sinulta saadun villakangastakin tuolinnojalle, jossa olit lukenut minua kuin runoa, hämmästyneenä mutta kuitenkin toiveikkaana että ymmärtäisit edes muutaman kuiskauksen. Muutossa kadonnut maisemataulu oli löytynyt, ei ollut edes kauhean pölyttynyt. Asettelin suodatinpussin paikoilleen. Viikkasin maiseman jossa hetki sitten oli myhäillyt sumua.

Juhlittiin jotain pyhää, taas. Ostoskeskuksen edessä kukitettiin mainioita ihmisiä, toinen toistaan samanlaisia. Ihmiset olivat ystävällisesti heränneet, nousseet, pyytäneet mahdotonta, nähneet unta valveilla ja nukahtaneet, jotta olisivat taas voineet esittää pyhää. Se mikä kiersi ympyrää, oli olemus. Kevät tulisi taas ja nostaisi suupielet puolikkaan vesimelonin muotoiseen asentoon ja vartalot, ne kävisivät jo loputtomalta tuntuvaa syksyä. Olin rakastumaisillani, tiedän sen nyt.

Olit varannut matkan. Kerroit siitä kuulemma kirjeessä jonka oli määrä saapua hiljattain. Luulin että sinua surutti jokin tai joku. Sinulta oli kuulemma mennyt usko ihmisiin, mutta ei minuun. Sinulle ei ollut kuulunut mitään, pitkään aikaan. Kirjeessä kerroit myös että äitisi oli saattanut isäni keinuille, kun he olivat olleet pieniä ja ystävyksiä. Nyt kaikki on toisin. Äitisi saatettiin pitkäksesi niille sijoille minne isäni oli mennyt edeltä hymyssä suin. Kannoit varmasti surua siitä päivästä, vähintään loppupäivän.

Aurinko alkoi taas kirjoittaa.

Ihastuin kaikkeen sinussa. Se miten leikit nukkuvaa kun kaikki oli vielä unta muutenkin. Saatoimme toisemme sinne minne toinen ei koskaan päässyt lopullisesti. Poseerasit minulle vaikka et pitänyt olla valokuvattavana. Säilytän sen valokuvan lompakossa, niin kauan maisema on utua.
Eikä kukaan ymmärtänyt kysyä meiltä oliko missään mitään järkeä. Ystävykset ja ikätoverit olivat käyneet luennoilla. Oli kuitenkin sanomattakin selvää että puhuttua totuutta ei kyetty kirjoittamaan. Ennen luotin sarjakuvaan, nyt luotan runouteen joka pilkkaa. Aika ei käynyt koskaan pitkäkseen, eikä se venynyt. Se ei uhkunut eikä puhkunut, se ei rienannut eikä riivannut. Me ymmärsimme toisiamme ja aikaa joka oli ennalta unohdettua.


Nuorallatanssin oli määrä käydä kohtaloksemme, tai ainakin toisen meistä. Vein sinut sirkukseen kun täytimme vuoden. Olin murjottanut koko aaton. Yölamppu oli terästänyt untani, eikä kirjassa ollut selitystä kättelevälle apinalle. Samainen kättelevä apina laskeutui hissikuilua onnettomuuden näyteikkunaan. Kysyit mennäänkö ja minä vastasin viipymättä mitä vastasin. Sinulla on aina vastaus kaikkeen, sanoit. Ja sinulla kysymys sitä varten, vastasin takaisin ja oikaisin katseesi ennekuin. Tämän täytyy olla unta, sanoit ennen kuin minä ehdin jo vastata. Ei, se on minun käteni joka pyytää.

Pakkasit alushousut ja mieleiset farkut. Olit löytänyt ne kirpputorilta Pariisista. Ne puhuttelivat sinua heti kun näit ne, en ymmärtänyt kuinka sellainen käy toteen tässä elämässä. Saatoin sinut päähän jossa olimme suudelleet ensimmäisen kerran vieraiden ihmisten joukossa. Silloin olin onnellinen että sait paikan ikkunan vierestä, nyt että sait paikan ikkunasta. Suunnittelit tilaavasi tärkeistä asioista kertovan lehden, kun nyt kerran olit saanut sen lakin joka pian koristaisi sinua myös ennen unohdusta. Olin pitänyt samaista lakkia, kun vasta harjoittelin nuorallatanssia varten, joten en osannut aavistella mitä se lehti saisi aikaan. Tuuli kävi minua vastaan ja muutaman tunnin päästä soitit että on ikävä.

Ei kommentteja: