Ihmettelen käsiäni,
joka päivä
nikamien liikettä
suhteessa hermoratoihin
tuntuu, että ne ovat rakastuneita
vähintäänkin kovin ihastuneita.
Tiedän, että
kukaan tuskin ymmärtää,
minua ja käsieni liikkeitä.
Ymmärrys ei ole välttämätöntä
halu koskettaa
kylläkin.
Rakastunut pari kirjoittaa jatkuvaa
lausetta, suhdetta aikaan ja paikkaan
kuinka nopeasti ne kulkevatkaan
ainakin sata metriä yhtä soittoa.
Kohotan katseeni läpi ikkunan
ja huomaan kuinka lapset
juoksevat maisemasta toiseen
esikaupunkialueelta
periferian syntisille kujille
joista ei kirjoita kukaan.
Lauseesta toiseen
kulkevat jalat,
hiljaisuutta ei ole.
Pian se kuitenkin
synnytetään, kirjoitetaan
samanlaisiin lauseisiin
kuin musiikki.
Tunnen kuinka
joku katselee minua
kahareisin, peilin kautta.
Yksikään minuus ei ole
enää piilossa kun kirjoitetaan
todellisen maailman
äärellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti