Tyttö käpertyy sohvan reunaan ja virkkaa selkänojaan nimensä, jotta se ei unohtuisi. Iltapäivä tulee ja menee. Maitohammas heiluu ees ja taas. Kuu riisuu ja pukee, riisuu ja pukee, pesee tytön hampaat ja sormen aluset, jotta mullan tuoksu ei tartu. Vaatteet jäävät vielä hetkeksi päälle. Ja kun yö tulee, on hän jo valmis luopumaan hiekkalaatikon nurkasta, turvallisuudesta joka vapisee niin kuin hameen reuna ensimmäisen suudelman kohdatessa. Se prinssi joka viettelee ei ole Romeo, ei Shakespearen sulankärjestä muodostunut hahmo. Se prinssi ei saavu ratsain, ei kumarra, ei palkitse. Pyytää kättä mutta ei osaa tanssia. Musiikki ei taukoa, ruohonkorret huojuvat ja hyväilevät, ruusun piikit satuttavat, maitohammas ei enää heilu.
Nainen käpertyy lastensa viereen ja kohottaa kätensä niin kuin se olisi sydän. Valtimoveri kohisee niin kuin sen vertauskuvallisesti tulee tehdä. Taustalla varpunen laulaa molemmissa jumalan huoneissa. Nainen tahtoisi tanssia vielä kerran, mutta mies sotii. Ei kuitenkaan koskaan
omaa sotaansa, vaan aina jonkun toisen hiekkalaatikolla aloittamaa sotaa.
Vanha rouva istuu salissa jota ympäröi sohvien ja radion lisäksi toisia kohtaloita. Nainen tahtoisi matkustaa kuin Kyllikki Villa, mutta satamaan on pitkä matka ilman ratsua ja ratsastajaa.
Varpusen ääni ulkona, on kaikkoamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti