Tuuli piirtää otsikkoa oksistoon,
jäähän joka kimaltaa kuin timantit
jossain Afrikan auringossa.
Säde vanhan valon,
kuun ja sen kierron
on kiero mutta ulottuu
kauemmas kuin käsi
tekojemme summaksi.
Otan tuulen talteen
huuliani vasten.
Ääriviivat rantautuvat
ylähampaitteni raosta
eikä minun käy kylmä.
Avaan huoneeni oven
kuin sydämen.
There ain’t no cure
for love.
Avaan kirjan
kuin viimeisen
avonaisen ikkunan
avaan korkeuksiin.
Ikkuna huurtuu toivosta
joka on naapurin mielestä
jumalan hengitystä
kaikkeutta vasten.
Pulssi tuntuu karmien lävitse
kirjoitan synkimmät kirjaimet
täyteen toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti