Kirjoitan. Rukoilen. Nukun.

Kirjoitan. Rukoilen. Nukun. Masturboin. Rakastelen. Vihellän. Kaivan nenää niin kuin avaruutta kaivaten. Lausun jokaisen kielletyn hedelmän nimen alkaen aakkosten toisesta päästä. Väritän jokaisen sateenkaaren värin maiseman keskelle. Kirjoitan. Rukoilen. Nukun. Rakastelen naista joka masturboi. Kiellän nimeni, kiellän sinun nimesi, kiellän meidän nimemme. Luen meistä kertovan tutkimuksen. Tulen hulluksi. Tulen väsyneeksi. Tulen heränneeksi. Tulen viisaaksi. Sekoan sanoista jotka kertovat rakkauden olevan totta, esimerkiksi kosketus, hellä, uni. Sekoan lauseista jotka saavat ymmärtämään, että historian paine on tosi, esimerkiksi jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja. Sekoan rytmistä joka kuljettaa näitä sanoja. Kuuntelen musiikkia, kuuntelen romantiikkaa, kuuntelen virtsaamisen ääntä, kuuntelen hulluuden ääntä, kuuntelen tuulen ääntä, mitä se kertoo yhtään mistään. Kuuntelen uutisia jotka kertovat kaukaisesta maasta, kuuntelen kotimaan uutisia, meillä ei mene hyvin. Katson uutisista kun maailma tuhoutuu. Kirjoitan. Rukoilen. Nukun. Käytän aikani viisaasti. Opettelen epäsäännöllisiä verbejä säännöllisen ajan puitteissa. Nukahdan naisen viereen, näen unta toisesta naisesta, vieraannun ajasta, tulen lähemmäs vuodenaikaa. Kävelen, Déjà vu, etsin totuutta joka kertoisi mitä tämä kaikki on. Mietin lausetta, mitään ei ole, kaikki on kuviteltava. Kuvittelen äidin, isän, veljen ja siskon ruokapöytään. Kuvittelen palamattoman pensaan. Kuvittelen naurun joka ylittäisi kaikki vuoret. Kirjoitan. Rukoilen. Nukun. Ajattelen ystävän tekoja, maailman kauneimpia silmiä valjastamassa hevosvankkureita lopun aattoon. Ajattelen ystävän unta, kuinka monta kertaa hän kierähtää maisemansa ympäri, uudestaan! Ajattelen Jeesuksen tekoja, kuinka hän ehti, miten kädet koskettivat. Kokeilen onko hella valmiina ruoalle, aamen. Kokeilen miltä tuntuu siirtyä ilman ajatusta. Mietin, ajattelinko.

Hyvästi

Klikkaa otsikkoa siirtyäksesi tekstiin.

On käyty kuussa, viritetty satelliitti sinne aika lähelle.
On kehitetty ilmatieteenlaitos, melkein lassottu tuuli.
Pian voidaan asettaa aurinko, sinne missä sitä kaivataan.

On keksitty tapa miten Itäkeskuksesta näkee Delhin
tai kuolleenmeren hetkessä. On kloonattu lammas.

On laskettu hiilijalanjälkiä, laskettu kuinka monta
asukasta Helsingissä on vuonna 2014 tai 2050.
On keksitty vaihtoehtoisia energiamuotoja.

On löydetty Amerikka, uusi maailma, mahdollisuudet.
On kehitetty ammatteja.

On kehitetty tapa seurata sydämenlyöntejä, aivokäyriä
HEX-indeksejä, asiakaskäyntejä, potilasmääriä.

On ymmärretty että ihminen koostuu soluista.
On ymmärretty että ihminen on keho ja mieli.
On ymmärretty että ihminen tarvitsee unta.
On ymmärretty että ihminen tarvitsee ruokaa.

Silti,
vieläkään se ei riitä kaikille.

Mulle soittelee lehtimyyjät.

Mulle soittelee lehtimyyjät, kysyy miten menee onko säitä pidelly
siellä missä nykyään asut, mihin tarjous laitetaan.
Mulle soittelee lehtimyyjät, kertoo, nyt on ollu vähän yksinäistä,
vaimo lähti viemään roskia Kilimanjarolle, lapsista toinen eksyi
Play Stationiin, toinen Narniaan, mut hei miten sulla menee.
Mulle soittelee lehtimyyjät kertoo et tänään menee ihan okei,
mut voitko heittää kakskyt senttiä tai viiskyt jos on.
Mulle soittelee lehtimyyjät, tänään en vastaa.
Noudatan isän neuvoja kerrankin.
Vastaajaan tupsahtaa viesti, mikä on kun et vastaa.
Mulle soittelee lehtimyyjät, naisen ääni kuulostaa niin hyvältä,
voisi mennä sen kanssa vaikka naimisiin.
Mulle soittelee lehtimyyjät, laitan puhelimen Sarajevosta
ostetuille tyynyille lepäämään.

Silkkiä, silkkiä!

Ok,
minä rakastan naisia.
tummaa ja vaaleaa, oranssia
ja sinistä, punainen käy myös.
Charlottaa, Kirsiä ja Ulrikaa (oliko se edes nainen),
onhan noita.
Merkitsen heidän menneisyytensä
siniseen vihkoon, hautaan vara-avaimeni
valolta salattuun paikkaan.
Minä tarvitsen naisia,
niin kuin vertauskuva sen herttaisia
kirjaimia.
Ja kun kampaaja saa heidät nousemaan
pilviin, minä huomaan sen.
Askel, on luonnollinen tyyni.

Ok,
ei mene kauaa, Liimatan sanoin
rakkaus kestää puoli tuntia kerrallaan.
Kuin kasvatettu, jaan leivän ja viinin,
rypäleet ja kohteliaisuudet loppuun saakka.

Ennen ovisilmää suljen sinut, miten vain
haluat.

Vanhana miehenä

Vanhana miehenä minä katson tätä
valmista maailmaa ja lähden
raitiovaunulla poliisia karkuun.
Menen aivan loppuun, sinne missä
maailma palaa ja kaunista on.
Minä toimeton, kuvottava sielusäkki,
pääni raskaampi tekoja.
Isken jumalille silmää,
ja jätän runoni penkille uneksittavaksi.
En tiedä ikääni, en kirjaa
josta luin nuoruuteni opit.

Vanhana miehenä minä

Vanhenemisen iloista.

Väinö kipataan vanhainkodin eteen kottikärryissä.
Ragnar ottaa lääkkeet sovitusti, Ida ei.
Hoitaja kertoo alkoholin vaaroista, Otso talvisodan.
Hoitaja seuraa kanslian ikkunasta kuninkaallisia häitä, Väinö painaa ovisummeria.
Ulkona paistaa pakkanen. Sisällä lämpö kerääntyy keittiöön.
Kanttiinissa tarjoillaan uutisia ja lihapullia,
Rauno ei voi syödä enää kiinteää ruokaa.
Jumalanpalvelus pauhaa olohuoneessa, omaiset haluaisivat katsoa mieluummin piirrettyjä.
Otso ei vaadi enää Karjalan palauttamista vaan ikkunan avaamista.
Kuuntelen romantiikkaa, uutisia radiosta, tulva laskeutuu Thaimaan rannoille,
samaa tarinaa Hitlerin voitoista kymmenettä kertaa viimeisen tunnin aikana. Kuuntelen virtsaamisen ääntä.
Saatan Paavon nukkumaan, hän eksyi matkalla. Väinö painaa ovisummeria.
Saara on kolmatta päivää putkeen sairaana, kustannusten vuoksi
ei palkata lisää väkeä.
Käytävillä on vanhusten piirroksia syksyn saapumisesta.
Väinö ei ehdi piirtää omaansa.
Irrotan Roosan hampaat vichylasiin. Olavi jemmaa iltapalalta haarukoita pöytälaatikkoonsa.
Yöllä koko porukka nukkuu melatoniiniunta. Paitsi Väinö.

Kun kirjoitan

Kun kirjoitan tätä runoa,
vanhusta viedään sairaalaan viimeistä kertaa.
Mannerheimintien ja Tukholmankadun kulmassa
puukotetaan viaton ohikulkija, sillä oli kasvot.
Aviopari työntää lapsensa ensimmäisen piirustuksen roskiin,
sopraano rikkoo äänivallin, kansalainen maksaa kustannukset.
Lentokone halkaisee taivaan kuin vetoketju, linnut interreilaavat
enää Tukholman ja Helsingin välillä.
Kun kirjoitan. Yksi ystävistäni menettää uskonsa, toinen vanhempansa,
kolmas kyvyn puhua, neljäs kyvyn ymmärtää, viides juoksee näiden neljän välillä.
Minä kirjoitan.
Ostoskeskus ei tarjoa onnea vaan ainoastaan tarjouksia. Onni on ulkoistettu
pakoputken kokoiselle alueelle jonnekin lähelle antarktista maisemaa.
Kiinassa saastuttajien kädet katkaistaan. Runoilija laitetaan häpeäpaaluun.
Nepalissa vastasyntynyt hukutetaan jokeen, mikäli se on tyttö.
Tiibetiä ulkoilutetaan niin kuin etelätöölöläistä koiraa, säädyllisissä vaatteissa.
USA on paskaa, muut kärpäsiä. Kun minä kirjoitan, naapurissa väännetään kättä
siitä kenellä seisoo kauiten. Vanhainkodissa sidotaan tarralenkkarit kuin kohtalo.
Kello käy, kello käy.
Kirjahylly notkuu siitä miten pitäisi ja kuinka tulisi. Levyhylly on aina A-mollissa.
Kun minä kirjoitan, taifuuni iskee Taiwaniin, maanjäristys koskettaa Indonesiassa.
Suomessa nuori etsii minuutta kuin kotiin jäänyttä heijastinta.
Sumatralla viimeinen Bengalin-tiikeri poseeraa ruhona niin kuin Che Guevara.
Kauneus asettuu marginaaliin.
Marginaalin vetää joku koulutyttö viivaimella matematiikan tunnilla Itäkeskuksessa,
ennen kuin menettää välitunnilla neitsyytensä.
Kun minä kirjoitan, maailma koettaa liftata,
avaruuteen.

Taivaallinen näky

Taivaallinen näky

Julmuudella on ihmisen sydän
ja kateudella, ihmisen kasvot
kauhu, ihmisen taivaallinen muoto
salaisuus, ihmisen puku

Ihmisen puku on rautainen työpaja
Ihmisen olemus on tulinen työpaja
Ihmisen kasvot, sinetöity ahjo
Ihmisen sydän, se on nälkäinen kuilu


A Divine Image

Cruelty has a Human heart
And Jealousy a Human Face,
Terror, the Human Form Divine,
And Secrecy, the Human Dress.

The Human Dress is forgéd Iron,
The Human Form, a fiery Forge,
The Human Face, a Furnace seal'd,
The Human Heart, its hungry Gorge.

By William Blake

Hautakirjoitus tyrannissa

Hautakirjoitus tyrannissa


Täydellisyys, eräänlainen, jota hän jahtasi
ja runous jonka hän kehitti oli helppo ymmärtää
hän tunsi ihmisen hullutukset niin kuin kämmenpuolensa
ja oli erityisen kiinnostunut armeijoista ja laivastosta
kun hän nauroi, senaattorit purskahtivat naurahdukseen myös
ja kun hän itki, pieni lapsi kuoli kadulle

**

Epitaph on a tyrant

Perfection, of a kind, was what he was after,
And the poetry he invented was easy to understand;
He knew human folly like the back of his hand,
And was greatly interested in armies and fleets;
When he laughed, respectable senators burst with laughter,
And when he cried the little children died in the streets.

By W.H. Auden

Niille.

Niille jotka uskoo rakkaudella olevan suunnitelma.
Niille jotka rukoilee hiljaa.
Niille jotka tarvitsevat käsiä siihen.
Niille jotka uskovat ovien johtavan toisiin oviin.
Niille joille ajatukset saapuvat niin kuin unet.
Niille joiden mielestä alkuräjähdys oli ilotulite.
Niille joiden mielikuvitus tulee mustekynästä.
Niille joille luonne tarkoittaa mitä vain
ja päinvastoin.
Niille joiden värityskirja on kesken.
Niille jotka ratsastavat valkoisella hevosella.
Niille jotka metsästää koskaan löytämättä jälkiä.
Niille joilla on lämmin.
Niille joilla on kylmä.
Niille joilla ei ole kotia.
Niille joilla on kaikki kesken,
niin kuin esimerkiksi rukous.
Niille jotka ovat paitsiossa.
Niille jotka ovat käyneet,
koskaan palaamatta.
Niille jotka ovat.
Niille joiden täytyy avata silmät
herätäkseen.

Niille jotka eivät tiedä hiljaisuudelle toista sanaa.

Lokakuu 11

1

Olen kirjuri joka merkitsee tunnollisesti muistiin
syntymän, kasvun, kukoistuksen ja rappion ajat.

2

Olen alkusyksyinen hetki jolloin omenat putoilevat,
dynastia jota pystytään hallitsemaan vain monimutkaisella
ja byrokraattisella järjestelmällä ja pyhä yksinkertaisuus
joka ilmenee oksilla istuvissa värikkäissä linnuissa,
lintujen heleässä laulussa ja putoilevien omenien äänessä.

Lokakuu 10

Olen alkusyksyinen hetki jolloin omenat putoavat,
vuosikymmenet, vuodet ja kuukaudet
toistuvat putoavissa omenissa ja putoavissa lehdissä,
tutut ajat jotka eivät tuo mukanaan turvallisuutta
vaan tunteen eksymisestä, hukkumisesta aikaan.

Lokakuu 9

Olen alkusyksyinen hetki jolloin on vielä mahdollista leikata
pehmeää leipää ja jolloin kaikki leipä on mustaa ja tuoretta.

Sinä olet

Sinä olet kauniisti kirjoitettu
sinun lävitsesi,
kulttuuri punnitsee kysymysten sarjan
jolle emme mahda mitään

Onko, minä rakastan sinua,
tarpeeksi paljon sanottu,
vai pelkkä näkymätön lupaus

Voiko äidinmaito
koskettaa mitä tahansa liikkuvaa,
aiheuttamatta pelkotiloja.

päättyykö avaruus, illansuuhun

Huulipuna tarttuu todistusaineistoon,
mulla on blondia vaalealla ja aika aika aika
tarttuu taas koneistoon.
Sen verikön silmien sälä imuroidaan lattialasista
muutaman vuoden epäonnesta,
joista seitsemän ensimmäistä kulumaa on käytetty.

Kun katsoo ensimmäisestä ikkunasta, näkee maailman
joka ei ole meitä varten.

Elegia

Mitä väliä on runolla joka toivottaa tervetulleeksi, tai päinvastoin – jättää hyvästit. Kuvasto on aina hyvin samaa, toimii lakeijana kuka tahansa. Mitä väliä on odotuksilla jotka luodaan runoa kohtaan, ne eivät koskaan täyty niin kuin pitäisi, mitä väliä. Kun alat kirjoittaa, et voi tuntea, kun lopetat, tosiasiassa kaikki alkaa. Runolla ei voi olla ääntä, se on mykkä kuin sanonko mikä. Uusi vielä nimeämätön tunne saa kutinsa kun tuo parantaja päättää yrittää. Mekanismit ovat sekalaisia otoksia romantiikan, barokin, pimeän ja valoisan keskiajan kulkureiteiltä jossa kissaeläimet toimittavat sellaista asemaa, johon meillä, kaksijalkaisilla ei ole asiaa. Mihin runo valtuuttaa jos ei tekemiseen, olemiseen, väsymiseen, kirjoittamiseen, juhlimiseen, tuskailuun, juoksuun, juoksuun, juoksuun ja nautintoihin jotka muistuttavat juoksua.

Lokakuu 8

Ajattelen lokakuuta
vaikka todellisuudessa en ajattele mitään.
Tulen onnelliseksi kun saan
kuunnella sateen ropinaa
ikkunoita vasten.

Älä

Älä piirrä maisemaa umpeen
älä ripusta valoa vielä
älä juota sitä humalaan
älä pidä maljapuhetta
menneisyydelle, tai tulevaisuudelle
puhu nyt ja vaikene ennen kuin
hämärä hiipuu taskuun
kolibri lentää kaaoksen lävitse
ja halkaisee taivaan
taitavammin kuin lentokone
älä päästä luontoa käsistäsi
anna sen olla teatteri
silmä on katsomo
sielu on kantaesitys
sydän kädentekoja täynnä
älä sido kengännauhoja reittiin
älä sido
älä tartu karttaan kun olet eksynyt

siis
anna luonteen taipua kuin
purukumi suussa
pidä luonto etäällä
kun muistutat sen tekoja
älä ylistä tyrannia
älä tartu kitaraan
kuin luonnon viimeiseen
oksaan.

Lokakuu 7

Ajattelen lokakuuta
vaikka todellisuudessa ajattelen pöydälle kertyneitä papereita
ja ajattelen pitäisikö ne järjestää uudestaan
vai ovatko ne jo järjestyksessä
vaikka todellisuudessa ajattelen pöydälle kertyneitä papereita
ja pitäisikö ne polttaa
vai onko jo liian myöhäistä alkaa tuhota.

Ikimuistio

Kuvitellen yön
vierelleni
annan sen herätä
omin jaloin
kuvittelen murheen ja melankolian
olemisen ja ajan
lumotun tien
puhuvaksi subjektiksi
silkkitien historian houreeksi
lokakuun ihmisen tekoseksi

ja kuljen mahdottoman rajoille
ikimuistio täynnä
vastalauseita Gygeelle
taskussani tuulen akustinen kaiku
rakkauden
mikroskooppisen pieni vastaisku

Lokakuu 6

Ajattelen lokakuuta
vaikka todellisuudessa ajattelen lyhyttä kävelyä
suurien puiden varjostamassa puistossa,
aurinkoa, aina vain aurinkoa.

Lokakuu 5

Ajattelen lokakuuta
vaikka todellisuudessa ajattelen kirjoituksia ja kuinka niitä
kertyy huoneeseen nopeammin kuim mitä kädet ehtivät
heittämään tuleen, ja toisaalta ajattelen polttamisen olevan
hyvää harjoitusta käsilleni ja mielelleni, ja toisaalta ajattelen
polttamisen olevan tarpeen kylminä syksyisinä päivinä.

Lokakuu 4

Ajattelen lokakuuta
vaikka todellisuudessa ajattelen kirjoituksia ja kuinka niitä
kertyy huoneeseen nopeammin kuin mitä kädet ehtivät
heittämään tuleen, ja toisaalta ajattelen suljettuna pysyvää
ikkunaa, ja toisaalta ajattelen uunin suljettuna pysyvää
luukkua, ja toisaalta ajattelen savun täyttämää huonetta.

Lokakuu 3

Ajattelen lokakuuta
vaikka todellisuudessa ajattelen siivilleen nousevia lintuja,
muuttolintuja, muuttoja ja kuinka ihmisen elämä on
lyhyydestään huolimatta täynnä muutosta.

Lokakuu 2

Ajattelen lokakuuta
vaikka todellisuudessa ajattelen etäisyyksiä
kahden maan, kahden ihmisen välillä,
etäisyyksiä vaikka yksikään maa, yksikään ihminen
ei ole mitään velkaa toiselle.

Vapaus (Harri Holtinkoski)

Vapaus kulkea
paikat valittavissa
mistä tahansa luettelosta

elämä pysäyttää,
kun kerrotaan lapsivangeista

minä mietin sanoja
minä mietin vaikenemista

*

Harri Holtinkoski

runo löytyy kokoelmasta:
Elinsyytutkimuksen perusteet (2010)

Runoilijan nettisivut: http://users.kymp.net/harriholtinkoski
Blogi: http://ronttonen.vuodatus.net/
Sp. runopoika(a)hotmail.com

Lokakuu 1

Ajattelen lokakuuta
vaikka todellisuudessa ajattelen
muuttuvaa maisemaa, putoavia lehtiä ja lähestyvää lumisadetta
vaikka todellisuudessa uskon
ettei mikään muutu.

I

Maailma käy ahtaaksi,
pilvenhattara lapsen suussa.