Antti Tuiskussa on aitoa surua
niin kuin kaikenlaisissa hellittelynimissä
muru, hani ja kultamussukka, toki sympaattisia
ne ovat, niin kuin lentokoneesta nähty kaupunki.
Mutta kun sen ottaa lähempään tarkasteluun
voi nähdä liejuiset ojat, jotka kantavat lasten unohtuneita leluja
hermostuneesti poltettuja tupakansätkiä, kauppakuitteja
omenat tarjouksessa tämän viikon.
Kun Antti laulaa läpi jään, se lohduttaa
kuuntelijaa yhtä paljon kuin irtokarkkipussin
viimeinen nallekarkki, pöhöttynyt olo
eikä oikein edes tiedä miksi. Ja Antti heiluu
lava sätkii niin kuin se duracell-pupu siinä mainoksessa
kasvot yhtä onnelliset ja samaan aikaan euforiset
opituista liikkeistä. Yleisössä geelitukkapennut
miettivät kuumeisesti, kuinka monta tuntia
tuollaisiin liikkeisiin käytetään.
Antti Tuiskussa on aitoa surua
niin kuin Chat-viestien ketjulla tai kirkasvalolampulla
syyskuun sateessa. Ja jos Antti sattumalta kuolee
nuorena keskellä sitä kirkkainta päivää, on suruviesti nopea liikkeissään
ja hautajaissaattueessa, joka kulkee läpi Mannerheimintien ja ehkä Runeberginkadun
soitetaan Antin suosikkeja
Madonnaa
Elton Johnia
Whamia
ja vielä kerran Madonnaa,
niin, että Antti varmasti muistettaisiin liikkeistään,
eikä siitä aidosta surusta
joka hänen kappaleistaan välittyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti