torstai 29. maaliskuuta 2012

Antti Tuiskussa on aitoa surua.

Antti Tuiskussa on aitoa surua

niin kuin kaikenlaisissa hellittelynimissä

muru, hani ja kultamussukka, toki sympaattisia

ne ovat, niin kuin lentokoneesta nähty kaupunki.

Mutta kun sen ottaa lähempään tarkasteluun

voi nähdä liejuiset ojat, jotka kantavat lasten unohtuneita leluja

hermostuneesti poltettuja tupakansätkiä, kauppakuitteja

omenat tarjouksessa tämän viikon.


Kun Antti laulaa läpi jään, se lohduttaa

kuuntelijaa yhtä paljon kuin irtokarkkipussin

viimeinen nallekarkki, pöhöttynyt olo

eikä oikein edes tiedä miksi. Ja Antti heiluu

lava sätkii niin kuin se duracell-pupu siinä mainoksessa

kasvot yhtä onnelliset ja samaan aikaan euforiset

opituista liikkeistä. Yleisössä geelitukkapennut

miettivät kuumeisesti, kuinka monta tuntia

tuollaisiin liikkeisiin käytetään.


Antti Tuiskussa on aitoa surua

niin kuin Chat-viestien ketjulla tai kirkasvalolampulla

syyskuun sateessa. Ja jos Antti sattumalta kuolee

nuorena keskellä sitä kirkkainta päivää, on suruviesti nopea liikkeissään

ja hautajaissaattueessa, joka kulkee läpi Mannerheimintien ja ehkä Runeberginkadun

soitetaan Antin suosikkeja

Madonnaa

Elton Johnia

Whamia

ja vielä kerran Madonnaa,

niin, että Antti varmasti muistettaisiin liikkeistään,

eikä siitä aidosta surusta

joka hänen kappaleistaan välittyy.

Ei kommentteja: