Ystävälle, matkantekijälle.
Hei,
istun hylätyllä pihamaalla kuin myrskylyhty ja mietin sodan tuhoja.
Lapset saavat silti leikkiä ja uskaltaa, vaikka pommi voi katkaista
jalan. Aivan samoin kuin kerran tunnissa liikkuva lentokone halkaisee tehdassavun.
Täällä pyykit ei kuivu loppuun, niihin tarttuu murhetta enemmän kuin yksikään
helsinkiläinen kykenee ymmärtämään. Täällä linnut laulavat satavuotista sinfoniaa,
kulttuuri on kai samassa suunnassa.
Pihamaa muuttuu nopeasti näläksi ja kahvilajonossa herrasmies johdattaa keskustelun rakkauteen
ja kehuu hyvin aseteltua hymyäni.
Mietin missä olisi paras näköala kurjuuteen,
melankoliaan, palaviin autonrenkaisiin
ja niihin kauniisiin naisiin.
Katson kuinka sama herrasmies korjaa nopeasti henkseleitään,
enkä voi olla nauramatta sille pyyteettömyydelle
kun hän antaa tietä kahvijonossa jo ainakin kymmenennen kerran.
Ystävä kaivaa päivälaukusta postikortin johon piirretään kartta,
ajattelen ystävän sydäntä kun hän kirjoittaa että täällä on lämmin.
Luoteesta paljastuu lähimpään ikkunaan sellainen valo,
joka saa minut uskomaan että tänään vesi todella muuttuu viiniksi,
tai oikeastaan vaihtuu.
Mietin hylättyä pihamaata, kasveja joista olisi kasvanut
ainakin sadalle tuhannelle suurempi vatsa. Kun jätettiin pihamaa,
tunsin kauhua, ohitettiin kirkko josta kasvoi Euroopan unionin lippu.
Pian raha kasvaa kuolleista, historia kääriytyy makuupussiin
ollaan sellaisilla festivaaleilla, että mutaa riittää kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti