Einari Paakkasen runoutta.
1
Minun rakkaani on nälkäinen ja kyljellään.
Hänen päänsä on trikki, tavallaan aavikkoa,
hänen kiharansa kuin hökkelikylät.
Hänen silmänsä ovat kuin huutoaukot itseen,
liasta mustuneet
ja painuneet umpeen väsymyksestä.
Hänen poskensa ovat kuin kivisangot, kuin velkataakka;
hänen huulensa kuin leikkuupuimurit,
ne kannustavat katkaistujakin lisääntymään.
Hänen käsivartensa ovat jouten.
Hänen lantionsa on kuin valokuvasuurennos
jäähallin seinällä.
Hänen jalkansa kuin kaksi käsinukkea
kamppaamassa toisiaan kumoon.
Hän on ääneltään karski rusakko,
haarautuva kuin rokokoosuihkulähde.
2
Sinun rintasi ovat kuin kaksi kuoriutuvaa lintua,
kuin kahdeksan gigan muistitikut
jotka säilyttävät himoa koulupojan taskussa.
Siksi kunnes pääsky pesii ja hirsirakenteet huipentuvat,
minä tyydyn lohifileeseen ja vanhurskauteen.
Suora olet suuntaviiva, armaani,
ei ole sinussa tsaarinsotilaan juoppoutta.
Vaikuta kanssani hämmentyneeltä, sinä sivilisaationi,
vilkuile kanssani olan yli.
Ota vastaan hakemalla haettu,
kulutustarvikepulasta ja vaaleansinestä haettu,
Pietarista ja runsaudesta haettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti